TBP Racing Teamin kesän 2025 kisareissu isoihin mäkiin

Mikä ihmeen TBP Racing?

TBP Racing on Tornari Bikeparkin DH-kisatiimi. Tiimi keskittyy erityisesti nuorten lahjakkuuksien tukemiseen ja kehittämiseen kansainväliselle tasolle. TBP:n väreissä kilpailee kaudella 2025 Oskari Känsälä, Leevi Sihto, Joonas Jussila ja Matias Konttinen. Alamäkiajo eli downhill (DH) on vauhdikas ja teknisesti vaativa maastopyöräilyn alalaji, jossa lasketaan merkattua rataa alas vuoren rinnettä – täysillä.

Suunnitelma

Kaikki starttasi talvella, kun kisakalenterit tipahtivat nettiin ja tiimi alkoi punoa suunnitelmaa, joka sisälsi Leogangin ja La Thuile’n maailmancupit, kaksi Eurooppa-cupia ja treeniviikkoja kisojen väliin.

6500 kilometriä. 11 maata. 4 kovatasoista kisaa. Kuusi pyörää. 12 kiekkoa. Läjittäin renkaita, varaosia, pastaa ja pesemättömiä ajokamoja. Yksi Crafteri täynnä varusteita = Resepti TBP Racingin kesäkuun kisaroadtripille.

Buffetin kautta Leogangiin

Ennen kuin päästiin edes tien päälle, piti selvittää logistinen pulmapeli nimeltä ”Miten tunget kuusi pyörää, läjän renkaita, varakiekot ja neljän junnun reissukamat yhteen Crafteriin ilman että kukaan istuu ketjut naamalla?” Pakkaaminen oli aluksi täyttä tuskaa – kamoja purettiin ja sullottiin takaisin muutamia kertoja. Mutta reissun edetessä syntyi oma rytminsä, ja homma alkoi sujua kuin kisaviikon sunnuntaiaamun pyöränpesu.

1.6. lähdettiin Vuosaaresta kohti Travemündea. Luvassa 30 tuntia merimatkaa ja niin monta kierrosta buffetissa, että alkoi epäillä paljonko pyöräily enää kuluttaa. Kun laiva vihdoin lipui satamaan, ajettiin yöpymispaikalle ja seuraavana päivänä vedettiin suora siivu Itävaltaan – kahdeksan tuntia ajoa ja oltiin Leogangissa.

Leogangin reissu oli maailmancupin kolmas osakilpailu – juniorikuskeille Joonakselle, Matiakselle ja Odelle iso mahdollisuus mitata vauhtiaan maailman parhaita vastaan.

Kämpän varaus? Ehkä vähän myöhässä 🙈. Päädyttiin toiselle puolelle vuorta, 30 min ajomatkan päähän kisapaikasta ja jääkaappi oli sopiva yhdelle eläkeläiselle. 5 teinin ja kahden nälkäisen aikuisen tarpeisiin piti taas pelata pakkaustetristä.

Joonaksen isä Jari ja Eliel Maukonen liittyivät tässä vaiheessa reissuun.

Track walk keskiviikkona, treenit torstaina. Leogangin rata oli klassikko: ylhäällä off-camberia ja kantoja, välissä moottoritie ja lopuksi liukas juurakkoinen metsä. Maailmancup vinkki mekaanikkorannekkeen käytöstä: Leevi ”the mechanic” ajoa parkissa läpi viikonlopun pelkällä rannekkeella “juuri menossa huoltamaan kisakuskia :)”

Illat meni pyörähuolloissa ja futismatseissa puolalaisten naapurien kanssa.

Treenipäivänä junnut saivat tutun radan nopeasti haltuun ja lähdettiin hakemaan kisavauhtia. Aika-ajopäivän aamuna Joonas heräsi räkäisenä ja aloitti seurueen sairastelukierteen. Flunssa vei terävimmän terän Joonaksen ajosta ja finaalipaikka jäi haaveeksi. Myös Ode ja Matias jäivät finaalin ulkopuolelle.  Ode ajoi varman yläosan mutta kaatui metsäosuudessa. Matias sai ehjän ajon, mutta aika ei ihan riittänyt finaaliin.

Illalla analysoimme ajoja Antin ja Leevin kuvaamien videoiden avulla. Todella opettavaista verrata omaa ajoa maailman nopeimpien kuskien ajoon ja löytää mitkä seikat he tekevät paremmin. Suurimmat kehityskohteet löytyivät ajoasennosta ja katseen viemisestä pidemmälle eteenpäin.

Finaalipäivänä Joonas oli jo kunnolla kipeä, ja muutkin alkoivat oireilla. Flunssasta huolimatta käytiin kannustamassa Kasper Hickman finaalin kuudenneksi. Pittien vierellä nähtiin myös avoautokolari – klassinen varikkotarina.

Finaalin jälkeen naapurin Puolalaiset houkuttelivat afterpartyihin, mutta me pakkasimme auton ja lähdettiin kohti Schladmingia.

Schladmingin sadetanssi ja futispallodraama

Leogangin kisojen jälkeen siirryttiin treenaamaan Schladmingin Bikeparkiin ennen Semmeringin Euroopan Cupin kisoja. Matkalla tiputettiin Jari juna-asemalle ja jatkettiin matkaa TBP Racingin voimin – Elielillä vahvistettuna.

Matka Leogangista Schladmingiin vei vain pari tuntia. Satoi kuin saavista, mutta päätettiin siitä huolimatta mennä saman tien ajamaan.

Mutarallia pari tuntia ja sen jälkeen taas sama legendaarinen virhe. Päivät sekaisin ja unohdus että on sunnuntai, mikä tarkoittaa sitä että kaupat ovat kiinni. Onneksi löytyi ravintola, missä tarjoilijalla oli pelisilmää ja löydettiin jätesäkit kuskien alle ja safkat naamojen eteen.

Illalla futispelit jatkuivat Leogangin mallilla, eli keskellä autotietä. Pelien jälkeen Joonas päätti että pallo oli liian tyhjä ja vetäsi pumpun sulatus tahdilla ilmaa sisään – BOOOOM! Se oli ensimmäisen pallon loppu.

Seuraavina päivinä keli kirkastui, mäki kuivui ja ajot sujuivat. Flunssa (ehkä korona?) vaivasi vielä, mutta ajo maistui. Schladikan DH-pätkä tarjosi pitoa ja vauhtia, eli mainion treenialustan. Illalla kylmä joki hoiti lihakset.

Schladming on myös hyvin suosittu treenipaikka maailmancup-kuskeille, ja heitä näkyikin paikan päällä paljon – esimerkiksi Ronan Dunne, Dylan Maples, Finn Iles ja Dakotah Norton.

Seuraavat pari päivää olivat lepopäiviä. Nukuimme paljon, huolsimme pyöriä auringossa ja opettelimme Semmeringin rataa videoiden avulla. Lähestyvä kisa jo kutkutti mielessä.

Semmering – kivikkopolkua ja flunssakuoroa

Semmeringissä ajettiin Eurooppa-cupin kolmas osakilpailu. Meidän karavaaniin Semmeringissä liittyi mukaan Leevin isä Jussi ja Aaron sekä Touko vain kisan ajaksi. Tämän lisäksi myös muita suomalaisia oli todella paljon kisoissa, yhteensä 13 suomalaista! Taidettiin tehdä ennätys kv-kisojen osallistujamäärässä suomalaisten lukumäärässä mitattuna.

Semmeringin rata on suhteellisen loiva, kivinen ja vauhdin ylläpito on erittäin tärkeää. TBP racingin kuskeilla flunssan jälkimainingit vielä haittasivat ajoa, mutta kaikki puskivat kisan läpi ja saivat ehjiä laskuja alle.

Aaron ja Jussi hyppäsivät TBP Racingin karavaaniin ja nokka suunnattiin kohti Ranskaa, jossa oli vuorossa kahden viikon treenileiri Portes du Soleilin alueella.

Morzine & Les Gets – jyrkkiä rinteitä ja räjähtäneitä jalkapalloja

Takana 12 tuntia ajoa, kello on 23:14 ja enää yksi tie liikenneympyrän jälkeen ja ollaan perillä – paitsi että se tie oli suljettu. Kiertoreitti pikkuteitä pitkin vei melkein tunnin ja testasi hermot. Kun vihdoin päästiin perille, majoituttiin Les Getsin puolelle – tuttu mesta, hyvät pesupaikat ja flunssaisille ensimmäinen päivä huilia.

Ensimmäinen lasku tehtiin Pléneyn legendaarisilla steepeillä – siis niillä, missä jarruttaminen on lähinnä muodollisuus ja joskus ainoa tapa pysähtyä on kaatua tahallaan. Eniten ajettiin Pléney Blackia, joka tarjoaa kunnolla vauhtia, ja välillä myös niitä kuuluisia “ei ihan virallisia” steepejä, joissa pelkkä hengissä selviytyminen tuntuu voitolta. Les Getsin World Cup -rata oli osittain auki, joten käytiin sielläkin rullaamassa, ja Super Morzinen puolella saatiin kevyempää bikepark-fiilistä.

Super U:sta käytiin hakemassa uusi 8€:n jalkapallo – se palveli hetken, kunnes räjähti yöllä omaan elämäänsä (tai niin ainakin Aaron väitti, muut epäilivät Aaronin puhkaisseen pallon koska häntä “robattiin” niin pahasti fudis peleissä). Super U on muutenkin reissun pelastus – paikallinen K-Citymarket, josta löytyi kaikki: 2 kg lihaa, 1,5 kg hiilareita ja kaikki muu mitä kahdeksan nälkäistä kuskia tarvitsee.

Tehtiin päiväreissu Champéryyn – osa porukasta valmistautui siellä tuleviin MM-kisoihin. Rata oli juuri niin jyrkkä ja nopea kuin muistettiin. Kotimatkalla Antti osoitti joelle ja sanoi: “mennäänkö tohon uimaan”. Pojat ei uskaltaneet sanoa ei, ja onneksi – vuoristojoki paljastui täydelliseksi virkistyspaikaksi.

Yritettiin myös valloittaa Châtel, mutta eka yritys karahti siihen, että hissit eivät olleet auki viikolla. Toisella kerralla päästiin ylös, mutta paluuhissi oli kiinni – klassinen fail. Tuli ainakin palauteltua rauhallista vuoritiepätkää takaisin Morzineen. Pro tip: alkukaudesta kaikki hissit ei ole vielä käytössä.

Les Getsin kämppä oli kuin hometesti – joka aamu herättiin kurkut kipeinä. Oireet loppui kuin seinään, kun vaihdettiin kämppää. Kämpässä myös yksi vessa kahdeksalle hengelle aiheutti haasteensa aamulla – joku viihtyi siellä parhaimmillaan 40 minuuttia kerrallaan.

Loppureissun aikana Ode ja Antti poikkesivat Suomessa Antin äidin 70-vuotissynttäreillä. Sillä välin muu porukka ajoi Morzinessa Kasper Hickmanin kanssa. Eliel ja Matias ottivat peräkkäiset lipat Pléney Blackilla – ajot loppuivat siihen, mutta onneksi selvittiin isoilla naarmuilla.

Edellisvuoden liikkuva tivoli jäi tällä kertaa vain haaveeksi, koska nokka piti kääntää kohden Aprican Euroopan Cupin kisaa ennen kuin Tivolia saatiin auki.

Aprica – endurohenkeä, tyhjiä bileitä ja tivolipettymys

Reissun toinen Euroopan Cupin osakilpailu vei meidät Pohjois-Italiaan pieneen ja nätisti vuorten kainaloon piilotettuun kylään nimeltä Aprica. Sinne päästiin jo liiankin tutuksi tullutta Milanon motaria pitkin – Alppien eteläpuolelta, sama reitti joka unissa asti kummittelee.

Kisaan osallistui yhteensä 10 suomalaista, joten paikalla oli kunnon Suomi-edustus. Rata itsessään oli täysin eri maailmasta kuin aikaisempien viikkojen Pléney Steepit – Aprican linjat muistuttivat enemmän enduroa kuin perinteistä downhillia: loivaa mutta nopeaa, teknisesti kevyempää, mutta rytmiltään todella hauskaa ajettavaa. Uusi rata kului viikonlopun aikana kunnolla ja linjat muuttuivat päivittäin – mikä toi omat haasteensa.

Aika-ajojen jälkeen iltaa kohden alettiin hypettää Instagramissa paikallista “Big Partyä”. Lähdettiin katsomaan – ja jep, DJ löytyi, mutta muu jengi loisti poissaolollaan. Yleisö = nolla. Mutta DJ veti silti täysillä keskiyöhön asti ja basso jytisi suoraan meidän kämpän seinien läpi. Unet? Ei tullut.

Suomalaisilta nähtiin tasaista tekemistä läpi viikonlopun. Antti otti podium-paikan Masters 35+ -sarjassa ja toi viidennen sijan Suomeen – hyvä veto. Päivät venyivät rinteessä ja illat meni pyöriä huoltaessa – mitään muuta ei ehtinyt. Kämpällä oltiin lähinnä vain nukkumassa – tai siis, yritettiin nukkua.

Ja sitten se tivoli… Kylällä huhuttiin tivolista, jossa odotettiin, että löytyisi edes yksi laite joka pyörii enemmän kuin yhdellä vaihteella. Paikalliset ohjasivat meitä ympäriinsä ja lopulta se löytyi – mutta siellä ei ollut ketään yli 8-vuotiaiden lisäksi, eikä yhtäkään kunnollista laitetta. Tivoli fail, vol. 2.

La Thuile – jyrkkiä linjoja, spakisoja ja hikinen tappelu

Reissun kruununjalokivi oli maailmancupin osakilpailu italian La Thuilessa. Rata? Täyttä tykitystä: jyrkkä, nopea, tekninen ja isoilla hypyillä höystetty. Uusi rata kului nopeasti, linjat elivät koko viikonlopun ajan ja moni julisti tämän reissun parhaaksi radaksi. TBP:n junnut ajoivat hyvin, mutta finaalipaikka heltisi lopulta vain Hickmanille.

Apricasta La Thuileen oli kartan mukaan kuuden tunnin ajomatka, mutta reissun säännöt pätevät edelleen – kartta valehtelee. Pidettiin välipysäkki vuoristokylässä, jossa käytiin pomppimassa kalliolta jokeen. Korkein hyppy: 14,5 metriä ja 2,5 sekuntia ilmaaikaa. Sen jälkeen ruuhka iski, ulkona +38°C, Crafterin ilmastointi ei enää jaksanut ja takapenkki muuttui saunaksi. Matka venyi lopulta 12 tuntiin. Klassikko.

Ennen treenipäivää käytiin hakemassa tuntumaa Les Arcsin bikeparkissa – hyvä päätös, tuli lämmin, hiki ja rytmi ennen kisaviikonloppua.

Alle 17-vuotiaat tai liian monen startin omaavat kuskit treenasivat muissa parkeissa – Pilassa ja Les Arcsissa. Pilaan ehdittiin vain yhdeksi päiväksi, mutta Les Arcsissa vedettiin kunnolla – neljänä päivänä täyttä ajoa. Talon sijainti mahdollisti siistin rullauksen alas Bourg St. Mouris:n kylään – 30 minuutin pätkä serpentiinitietä. Hauskaa joo, mutta välillä pelotti liikenteen takia. Alhaalta ylös pääsi bussilla, johon tuli joka kerta kiire. Aina. Ihan sama milloin lähti.

La Thuilessa löydettiin timanttinen paikka parkkikselta ja pystytettiin teltat suoraan varikon ytimeen. Aika-ajopäivänä joku parkkeerasi asuntoauton poikittain ja yksi italialainen halusi lähteä, mutta ei päässyt pois. Etsiskeli avaimia, löysi ne renkaan päältä ja pakitti pois. Samalla auton omistaja ilmestyi ja tönäisi kaverin ulos autosta. Tappelun ainekset ilmassa, mutta puhumalla selvittiin – vaikka hetken näytti siltä, että kohta rytisee.

Finaalipäivänä jakauduimme jälleen katsomaan kisoja ja ajamaan Les Arcsiin viimeisiä vetoja. Kisaturistit kannustivat Kasperin mahtavasti kuudennelle sijalle.

Majoitus La Thuilessa sisälsi kylpylän – ja hyvä niin. Altaat, saunat, poreet ja päivän virallinen aktiviteetti: sukelluskisat. Uimavalvoja, lempinimeltään “rasvaletti”, ei ollut meidän fani – tuli valittamaan kaikesta, vaikka muut tekivät samaa. Saunakisoissa oli parempi meininki, mutta löylyt ei vakuuttaneet. Kunnes löydettiin VIP-osaston tynnyrisauna. Vihdoin hyvät löylyt – mutta tietenkin rasvaletti tuli heti häätämään meidät sieltäkin. Klassikko vol. 2.

Klinovec – stringit, Dum Bumit ja viimeiset lipat

La Thuile jäi taakse ja reissun päätösetappi odotti Tšekissä – Klinovec. Reittivalinta oli selvä: suoraan kohti itää ja samalla vähän leikkimieltä mukaan. Matkalla pelattiin klassista “keltaista autoa” – se, joka näki vähiten, joutui juoksemaan 500 metriä Klinovecin keskustassa… itse askarreltu stringiasu päällä. Jep, ei ole pelkkää pyöräilyä tää laji.

Vielä ennen Klinoveciä osuttiin Dragon Bazariin heti Tšekin rajan tuntumassa – se oli kuin ranskalainen tori kohtaisi venäläisen toripäivän. Kaikkea löytyi: Dum Bum -pommeja (“very loud”), rihkamaa, lippiksiä ja enemmän neonia kuin ysäribileissä. Joonas kruunattiin tinkauksen kuninkaaksi – sai kaiken halvemmalla kuin kukaan muu.

Perillä Klinovecissä taivas näytti uhkaavalta ja sade alkoi heti. Joonaksen reissu sai tylyn päätöksen: kaatuminen heti alkulaskuilla – ja samalla päättyi myös hänen nykyisen pyörän tarina. Kotona odotti uusi.

Muut jatkoivat täysillä. Rata oli kivikkoinen, nopea ja yllättävän hyvä fiilistelyyn vielä reissun lopuksi. Iltaa kohden sää kirkastui ja auringonpaiste teki paluun – ikään kuin reissu olisi halunnut jättää hyvän maun suuhun. Klinovec sai kaikilta hyväksynnän: simppeli, mutta tehokas.

Illalla mentiin vielä viimeisen kerran kauppaan, pakattiin auto valmiiksi ja testattiin, miten Dum Bum oikeasti pamahtaa. Ja kyllä – se pamahti niin että vuoristo raikui.

Seuraavana aamuna herätys klo 6.30. Sitten suunta kohti Pohjois-Puolaa, seuraavana päivänä Tallinnaan ja sieltä laivalla kotiin.

Crafterin ovet sulkeutui viimeistä kertaa, ja takana oli yksi kesä, neljä kisaa, yli 6000 kilometriä ja satoja tarinoita – joista osa ei sovi edes Kuraläppään.

Pro tip – mobiilidata ja reissuhommien realiteetit

Kämpän valinnassa kannattaa tsekata onko siellä wifi. Jos ei ole, datapaketti palaa hetkessä – etenkin jos joku päättää katsoa DH-koosteita YouTubesta 1080p:llä aamupalalla. Aaron Rusama rikkoi reissun ennätyksen: ensin paloi EU-paketti, sitten yksi eSIM, ja lopuksi vielä toinen – yhteensä 60 gigaa kahdessa viikossa. Matias pelasi varman päälle ja osti rajattoman liittymän heti alkuun. Ei yhtä dramaattinen, mutta tehokas.