Tuhat kilometriä maastopyörällä – kisaraportti Liettuan Hydrasta

Monella pyöräilijällä on varmaankin mielessään lista asioista, joita pyöräilyharrastuksen parissa haluaa joskus tehdä. Minulla yksi niistä on jo pitkään ollut vaativan bikepacking-kilpailun ajaminen maastopyörällä. Haaveeni toteutui kesäkuussa, kun poljin ja työnsin pyörääni Liettuan metsissä kolme ja puoli vuorokautta Hydra-nimisessä kilpailussa.

Mikä on Hydra?

Hydra on ensinnäkin noin 1 800 kilometriä pitkä polkuverkosto Puolan pohjoisosista Suwalkin läheltä aina Viron Tarttoon saakka. Polkujen kartoittamisessa kesti kuusitoista vuotta monen vapaaehtoisen voimin ja sen aikana kulutettiin loppuun monet rengas- ja kenkäparit.

Lisäksi Hydra on joka vuosi ajettava bikepacking-kilpailu (tai siis tapahtuma, tiedät mitä tarkoitan). Tänä vuonna Hydran täydestä reitistä ajettiin 750 kilometrin ja 1 000 kilometrin pituiset matkat, joista itse osallistuin jälkimmäiseen. Matka kulki Suwalkin lähistöltä Hancza-nimisestä pienestä kylästä Suwalkin käytävän rajaseutuja pitkin Valko-Venäjän rajalle, josta jatkettiin kohti Kaunasin ja Vilnan kaupunkeja. Maali oli Latvian rajan lähellä Liettuan Zarasaissa.

Reitti myötäili vesistöjä, joita alueelta löytyy yllättävän paljon. Välillä tuntuikin kuin olisin ollut kotimaisemissa Etelä-Pohjanmaan järviseudulla pienien lampien ja järvien lähistöllä. Liettuan maaseudulla on rauhallista ja kaunista. Ihmiset ovat ystävällisiä ja reitin varrella oli ajoittain seuraajia kannustamassa. Monessa paikassa paikalliset ihmettelivät, mikä ihmeen juttu meillä on menossa.

Kuten yleensäkin bikepackingissa, Hydra ei ole virallisesti kisa. Järjestäjä Paulius Bakutis kertoo, että Hydrassa on kyse omien sisäisten voimien löytämisestä ja siitä, että tekee itsestään entistä kestävämmän luonnon haasteita ja tulevaisuuden vastoinkäymisiä varten. Rivien välistä ymmärsin, että jokaisen on tarkoitus murtua jossain välissä, ja että jokaisen ei oletetakaan selviävän koko reitistä. Siitä kerron tässä jutussa myöhemmin lisää. Nyt keskeyttäjiä olikin noin puolet: osalla matka päättyi motivaation puutteeseen, osalla fysiikan tai pyörän pettämiseen.

Tuhanteen kilometriin kannattaa valmistautua ajamalla

En ole kuitenkaan koskaan pitänyt itseäni maastopyöräilijänä, vaikka pyörällä viettämästäni ajasta suuri osa kuluukin metsissä. Lyhyemmissä kisoissa minua puistattaa loukkaantumisriski ja tekniset paikat. Painavana en liiku niin ripeästi kuin kevyemmät kuskit. Joka tapauksessa halusin ottaa haasteen vastaan, kun lähellä kotimaata oli mahdollista ajaa pitkän matkan maastopyöräkilpailu.

Pitkissä matkoissa minua kiehtoo itseni haastaminen. Matkat ovat yleensä niin järjettömiä, että niitä on ajateltava järjellä. Suoritus on jaettava pienempiin osiin ja mietittävä vain seuraavaa määränpäätä. Lopulta nekin unohtuvat, jolloin vain polkee eteenpäin miettimättä mitään muuta. Siinä samalla unohtaa arkiset asiat ja työstressin. Yleensä näissä kasvaa ihmisenä ja niin tapahtui nytkin.

Ihan kylmiltään en kuitenkaan uskaltanut lähteä matkaan. Arki on sen verran kiireistä, että tällä kerralla keskityin heikkouksieni parantamiseen. Ajoin koko syksyn ja talven metsässä maastopyörällä pimeässä ja huonossa säässä. Fysiikkaa treenasin ajamalla ylös Pietarsaaressa Roskisbackenin jätemäkeä ja myWhooshissa virtuaalisia mäkiä nousemalla. Varsinaista harjoitusohjelmaa minulla ei ollut, vaan yritin ajaa sen mitä ehdin. Määrällisesti se oli ehkä 8-10 tuntia viikkoon.

Tärkeä osa valmistautumista ennen suoritusta oli ajokaverini, hyvän ystäväni Olli Korhosen kanssa ajettu yön yli ajo Länsi-Uudenmaan metsissä huhtikuussa, kun yöllä oli vielä pakkasta. Laitoimme reissua varten Hydraan mukaan otettavat varusteet pyöriin kiinni, ajoimme teknisiä polkuja yömyöhään ja nukuimme vajaat pari tuntia bivyssä jatkaen matkaa heti aamusta. Homma tuntui toimivan hyvin ja kesän odottaminen sai alkaa!

Varusteet on hyvä tuntea kunnolla

Kokeneemmilta sain talven aikana vinkkejä, että fysiikkani on varmaankin riittävän vahva, mutta varusteet kannattaa tuntea yhtä hyvin kuin tuntee oman kehonsa. Kilpailu voi päättyä niiden takia yllättäen tai sen voi ratkaista hyödykseen niiden avulla.

Ajan maastossa Santa Cruzin täysjoustoisella Blur-maastopyörällä, mutta tälle vuodelle ja tulevaisuutta varten päädyin jäykkäperään. Yhteistyökumppanini VMsportin kanssa päädyimme lyhyen pohdinnan jälkeen Orbea Alma -jäykkäperään, jonka totesimme suuren etukolmion perusteella sopivan hyvin bikepackingiin. Pyörässä on kuitukiekot, SRAM Transmission -voimansiirto 38-hampaisella eturattaalla, Schwalbe Rick XC -renkaat koossa 29×2.4″ ja dropperisatulatolppa. Sillä pääsee siten kovaa niin tiellä kuin maastossa. Almakin toimi erinomaisesti koko matkan. Ehkä kahtena viimeisenä päivänä olisin tosin kaivannut joustoa myös pyörän takapäähän, kun maasto osoittautui odotettua epätasaisemmaksi.

Laukuiksi valikoitui hyväksi havaittu Revelate Designsin kokoelmani. Aerotangoissa minulla oli Pitchfork-laukku, jonka 8 litran kuivasäkkiin mahtui koko majoitus eli Outdoor Researchin bivypussi, Sea to Summitin untuvamakuupussi ja Nemon ultrakevyt makuualusta. Pitchforkin sivutaskuihin sai mahtumaan esimerkiksi parit sämpylät ja tämä auttoikin todella paljon pitkillä siirtymillä, kun ruokaa piti olla paljon mukana. Pisin väli kauppapysähdysten välillä oli muistaakseni 170 kilometriä ja noin 10 tuntia, kun kaupat olivat yöllä kiinni. Mountain Feedbag -bönthöpussit olivat myös täynnä evästä.

Yläputkessa minulla oli suurempi Mag-Tank -laukku ja Jerrycan-pikkulaukku satulatolpan edessä. Mag-Tankissa minulla oli ruokaa ja Jerrycanissa elektroniikkaa. Runkolaukkuna oli läskipyörästä lainattu Revelate Designs Ranger, jonne tungin vaatteeni ja lisää ruokaa. Alaputkessa oli Revelate Designs Joey, jonne laitoin vaatteita. Satulalaukkuna oli saman merkin Shrew, jossa oli varaosia ja sisärenkaita. En ole merkkiuskollinen, mutta nämä ovat osoittautuneet toimiviksi.

Selässä pidin sen sijaan Restrapin Race Hydration Vest -juomareppua, joka tälläkin kerralla oli erinomainen valinta. Arvosteluni laukusta löydät täältä Restrap Race Hydration Vest arvostelu linkin takaa. Se on toiminut minulla erinomaisesti aiemmin myös samoilla silmillä ajetussa 662 km maantielenkissä Suomen länsirannikolta itärajalle.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo – Pasidalytas džiaugsmas yra dvigubas džiaugsmas

Lähdin seikkailuun hyvän ystäväni Olli Korhosen kanssa, jonka kanssa olemme ajaneet pitkän matkan hölmöilyjä aiemminkin. Ajotyylimme ja huumorintajumme sopivat yhteen, joten häntä ei tarvinnut paljoa ylipuhua. Alun perin tarkoitus oli ajaa tänä vuonna Atlas Mountain Race parina Marokossa, mutta jäätyämme ilman paikkaa Hydra tuli tilalle. Emme kuitenkaan peesanneet toisiamme ja kannoimme kumpikin omat varusteemme, joten kumpikin teki täysin omaa suoritustaan. Välillä ajoimmekin sata metriä toisistamme erossa, mutta halusimme kuitenkin ajaa enemmän tai vähemmän yhdessä onnettomuuksien tai ongelmien varalta.

Onnettomuuksia ei onneksi tullut paria pientä alamäkikaatumista lukuun ottamatta, mutta kaikenlaisia ongelmia kylläkin. Lähdimme klassisella ”paukusta irti” -taktiikalla matkaan ja saimme aika hyvän eron seuraaviin heti alun teknisen polkuosuuden jälkeen. Ensimmäinen päivä Puolasta Suwalkin käytävän läpi Valko-Venäjän rajaseuduille kuluikin kovaa ajaen ja oli varottava niin sanottua koneen keittämistä, koska lämpötila oli hellelukemissa. Läntisen ja itäisen Euroopan toisistaan rajaavan Niemen-joen vastarannalle tuijottaminen tuntui kuitenkin hyytävältä.

Ensimmäinen tauko pidettiin Kapčiamiestisin kylässä vasta vajaat seitsemän tuntia lähdöstä, jolloin nesteet alkoivat olla lopussa. Täällä ostimme laukut täyteen juomia ja ruokia, mutta kunnon ruokaa kaupasta ei löytynyt, kuten ei monesta muustakaan. Pitkän matkan pyöräilyssä ohuet olutmakkarat on kova juttu proteiinin saamiseksi ja ne toimivat nytkin. Ensimmäinen ajopäivä jatkui aina Alytuksen pohjoispuolelle, jossa otimme pikkutunneilla puolentoista tunnin unet liettualaisessa sekametsässä.

Toisena päivänä vauhtia edelleen riitti, mutta navigointi oli hankalaa. Reitti nimittäin seuraili vesistöjä ja ajoittain polut päättyivät yllättäen eikä seuraavaa löytynyt. Nokkospuskien läpi pyörän työntäminen tuntui ahdistavalta ja turhauttavalta, vaikka niitä seuraavat maisemat palkitsivatkin. Ahdistusta lisäsi se, että 1 000 km pitkä reitti sai Garminini käynnistymään uudelleen koko ajan. Ongelma toistui, vaikka avasin reitin osissa. Onneksi varalaitteena minulla oli urheilukello, johon ladatun reitin avulla navigointi jatkui puolen tunnin sähläämisen jälkeen. Iltapäivällä kuitenkin väsymys oli niin päälle käyvää, että oli pakko pysähtyä nukkumaan hieman yli puolen tunnin torkut uimarannalla. Ilman puhelimen ja kellon tuplaherätystä olisin varmaan nukkunut aamuyöhön saakka – seuraavana tullut ei nimittäin saanut meitä herätettyä.

Mitään ei tule ilmaiseksi – Nieko nebūna nemokamai

Välinpitämättömyys ei ole hyve, mutta ultrapyöräilyssä se on ajoittain hyödyksi. Kun joka paikkaan sattuu, pyörä toimii huonosti ja ruoka on loppu, on parempi olla välittämättä mistään. Ajatus ”ei pahemmin kiinnosta” olikin ajoittain mielessä kisan aikana. Hydrassa ylitin niin psyykkisesti kuin fyysisesti rajani ja tämä tuntuu edelleen hämmentävältä. Hydra on minulle tähän mennessä pisin pyöräilysuoritukseni ja siksi siihen oli hankala miettiä vauhdinjakoa.

Huomasimme toisen päivän aikana pudonneemme kärkipaikalta pykälän alemmas ja seuraavana yönä toisenkin, kun pysähdyimme jo puolenyön jälkeen nukkumaan. Jälkikäteen tässä vaiheessa kilpailu muuttui kovaa ajamisesta selviämiseksi. Aamulla herätessä akillesjänteeni olivat todella arat ja oli otettava varovasti. Kun jänteet olivat lämmenneet, pääni sisällä tunnelmat olivat kylmät. Yhtäkkiä minua ahdisti, pelotti ja turhautti. Tuntui siltä, että haluaisin vain ajaa suorinta reittiä maaliin ja sieltä heti kotiin juuri, kun reitillä olisi ollut mahdollisuus kääntyä 750 kilometrin reitille.

Väsyneenä on kuitenkin ajateltava järkevästi. Laskin, että olin tähän mennessä nukkunut vain noin neljä tuntia ja lähdöstä oli jo yli kaksi vuorokautta. Pari viikkoa ennen matkaan lähtöä olin pyrkinyt välttämään kofeiinia, jotta tiukassa paikassa siitä saa lisäpiristystä. Parin kofeiinitabletin ja aamukahvin sijaan juomarepun rintataskussa olleen puhelimen kaiuttimen kautta nautitun Sabrina Carpenterin Espresson avulla olin kuin uusi mies. Yhtäkkiä kärki tuli kiinni ja lopulta johdimme taas kisaa, kun ajoimme ukkosmyrskyssä kohti Vilnaa. Suurkaupunki tuntui univajeisena oudolta paikalta – yhtä outoa oli astella McDonaldsiin rapaisena ja ottaa pikainen peseytymispysähdys perheravintolan vessassa.

Viimeistä yötä kohti lähdimme riskitaktiikalla. Kisan säännöissä oli kielletty sisätiloissa nukkuminen, mutta Spyglys-nimisellä brevet-kortin leimauspisteellä oli mökki, jota sai käyttää säännöistä poiketen. Otimme siellä tunnin unet ja jatkoimme matkaa jo aamuyhdeltä. Akillesjänteeni olivat niin arat, että ensimmäisen tunnin keskinopeus oli 10 kilometriä tunnissa helpossa maastossa. Onneksi matka eteni hitaasti polkien eteenpäin.

Tähän mennessä unta oli kolmen vuorokauden jälkeen vain noin viisi tuntia ja pää alkoi keksiä omiaan. Lintujen sirkutus kuulosti SRAMin sähkövaihteistolta ja piti välillä varmistaa, onko vaihde oikeasti päällä. Tällaista valvomista en suosittele kellekään, mutta halusimme vain maaliin mahdollisimman nopeasti. Jos olisimme jääneet nukkumaan, jalkavaivani olisivat pahentunut ja tyyny olisi varmaan ollut herätessä aivan liian hyvin.

Pyörän työntäminen esteiden yli ja läpi turhautti ja ahdisti. Nopeat polut ja hienot maisemat kuitenkin palkitsivat.

Ei enää koskaan… ja?

Lopulta kaiken valvomisen ja pyörän työntämisen jälkeen pääsimme lähelle Zarasaita, mutta reitti meni edelleen kukkuloille heinäpeltojen keskelle vielä viimeiseksi koettelemukseksi. Polkua ei näkynyt kasvillisuuden alta ja sateen kastelemalla savimaalla liukastelin muutaman kerran. Viimeisestä mäkeä alas liukastellessa venäytin oikean akillesjänteeni pahasti enkä pystynyt enää astumaan sille. Onneksi sain pidettyä kengän polkimessa kiinni.

Ongelmista huolimatta maali koitti meille ensimmäisinä osallistujista ja järjestäjä oli meitä vastassa kylmän oluen kanssa. Porilaisten marssin sijaan Zarasain järven rannalla soi meidän puhelimistamme ruotsalainen motivaatiolaulaja Eddie Meduza, mutta meitä matkalla tsempannut hänen kappaleensa nimi jääköön nyt kertomatta. Tuhat kilometriä oli nyt takana ja lupasin itselleni, että en enää koskaan tee tällaista. Myöhemmin taas on sellainen olo, että jokin tällainen seikkailu jollain kierolla tavalla kiinnostaa. Mihin seuraavaksi?

Jälkikäteen kisan ongelmat unohtuvat ja hienot muistot pysyvät. Voitin itseni, mutta sekä poljin että työnsin itseni pidemmälle kuin koskaan ennen. Arjen pienet ongelmat ja harmitukset eivät enää haittaa, vaan ne jäävät taustakohinaksi. Suoritus ei tullut kuitenkaan ilmaiseksi. Vielä tätäkin kirjoittaessa vasemman käden etusormen, keskisormen ja peukalon sormenpäät sekä oikean käden pikkusormi ja nimetön ovat osittain tunnottomat. Oikea akillesjänne on tavallista jäykempi ja aristaa kyykkyyn mennessä, vaikka maaliin saapumisesta on jo yli puolitoista kuukautta.

Jos tämä kertomus ei säikäyttänyt liikaa, niin Hydra on tulossa myös ensi vuonna. Huhujen mukaan seuraava Hydra lähtee Viron eteläosista matkojen ollessa 500 ja 1 800 km. Talvella järjestäjä laittaa pystyyn myös Winter-nimisen tapahtuman, jossa matkana on 300 km. Sinne uskon itsekin olevani menossa. Loppusyksystä sivustolle https://epas.cc on varmaankin tulossa lisää tietoa näistä hullutteluista. Kaiken tämän jälkeen mietin myös sitä, milloin Suomessa pääsisi ajamaan jotain näin pitkää kisaa maastossa?