Rajua menoa rajalla – Suomen ensimmäinen soraralli Salpa Stages ajettu

Ralli on perinteisesti ollut maan seuratuin autourheilumuoto. Tie suomalaisen sydämeen lieneekin sorapintainen, kun kestopäällysteen ulkopuolella ajettavat tapahtuneet ovat yleistyneet kuin reiät syyssateella asfalttitiellä. Gravel-tapahtumia ei ole kuitenkaan vielä juuri ajettu kuin rallia, vaan kello on käynyt alusta loppuun ja osallistujat on palkittu maaliintulojärjestyksessä.

Salpa Stages sen sijaan tarjosi Kymenlaakson Miehikkälässä syyskuun kolmantena viikonloppuna soratierallia erikoiskoemuodossa. Kisasarjassa siis ajettiin erikoiskokeet, joiden ajat laskettiin yhteen ja nopeimmat ratkaistiin kokonaisajan perusteella. Tapahtuma on Kaldoaivi Ultra Trail -porukan ideoima. Päivän aikana näkikin, että ensimmäisestä tässä muodossa järjestetystä tapahtumasta huolimatta kaikki oli tehty rutiinilla ja kokemuksella.

Tapahtumapäivänä osallistujille oli tarjolla myös neljä eri seikkailumatkaa, jotka kulkivat Miehikkälän piilossa olevia nähtävyyksiä mukaillen. Yhtä monta matkaa eli neljä kappaletta oli myös polkujuoksijoille, joiden pisin matka oli maraton.

Täydellä kaasulla

Matkoja gravel ralli -luokassa oli kuuden erikoiskokeen pituinen Half Gas ja yhdeksän erikoiskokeen Full Gas. Half Gas oli pituudeltaan 60 kilometriä ja päättyi Takamaan hapottavaan power stage -erikoiskokeeseen, jonka nopeimmille oli tarjolla hyvityssekunteja. Full Gas oli 105 kilometriä ja se päättyi myös power stage -erikoiskokeeseen, josta sai myös hyvityssekunteja. Erikoiskokeet olivat pituudeltaan 4 – 12,8 kilometriä, joten ne sai ajaa joko täysillä tai sitten täysillä, mutta ”yksi napsu” vauhtia pois.

Kymenlaakso on minulle vierasta aluetta enkä muista käyneeni siellä ainakaan aikuisiällä. Historiasta kiinnostuneena Miehikkälä on mielenkiintoinen paikka, koska siellä sijaitsee Salpalinjamuseo, joka toimi Salpa Stagesin tapahtumakeskuksena. Tapahtuma onkin saanut nimensä Salpalinjasta, joka oli aikoinaan toisessa maailmansodassa valmistuttuaan viimeisiin kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Full Gas -matkan reitin loppuosa kulkikin linnoituksissa käytettyjen betonilohkareiden lävitse. Jäähdytellessä ehti katsella myös polun varrella olevia juoksuhautoja, tosin tarkempi tarkastelu jäi nyt seuraavaan kertaan.

Maailma on toisesta maailmansodasta muuttunut ja entisen puolustuskeskuksen tiloissa nähtiin nyt iloisia pyöräilijöitä. Samat vakavat tosiasiat ovat edelleen ajankohtaisia kaikesta huolimatta. Tässä artikkelissa ei pohdita politiikkaa, mutta valmistuvan raja-aidan ja rajavyöhykekylttien näkeminen kesken kisan hätkähdytti. Reitti menikin toiseksi viimeisellä erikoiskokeella rajavyöhykkeen reunoja pitkin. Siellä alkoi myös omat rajat tulla vastaan, kun reidet muistuttivat itsestään kovassa vastatuulessa. Viimeisen Kotolan erikoiskokeen aikana tuntuikin, että kypärä oli koko ajan ohjaustangossa kiinni ilmanvastuksen pienentämiseksi. Päivälle sattui muutenkin työmiehen keli eli mukavaa syyssadetta.

Kiistakapulat pyörässä kiinni

Koska kyseessä ei ollut massalähtö, tarjosi Salpa Stagesin kilpailuformaatti osallistujille tietynlaisia vapauksia varusteiden osalta. Laitoin pyörääni nopeat renkaat, vahasin ketjun, etsin nopeimman näköisimmän eväslaukun ja otin kaikki muut ylimääräiset varusteet irti. Sorapyöränä käyttämäni Lauf Seigla tuntuikin kesän aikana käytössä olleisiin retkeilyvarustuksiin verrattuna mukavan kevyeltä ja virtaviivaiselta.

Sorapyöräilyn kiistanalaisin varuste eli lisätangot, tunnetaan myös nimellä tikut, olivat järjestäjän mukaan sallittuja. Halusin kokeilla niitä tässä kisassa ihan akateemisista syistä, kun harrastukseni tärkeä osa on muutenkin erilaisten varusteiden testailu ja speksailu. Pitkän matkan pyöräilyssä aerotangot ovat hyvä apu käsien ja selän säästämiseen. Intensiivisemmässä ajossa nämä tikut ovat kuitenkin hieman hankalammat. Ne ovatkin melko usein kiellettyjä, ihan ymmärrettävistä syistä. Kukaan ei halua tulla seivästetyksi. Itse olen ajanut pitkiä kisoja sekä tikuilla että ilman. Varsinkin mäkisemmissä maastoissa ne ovat yleensä aika turhat, kun niillä ajaessa on keskityttävä tiukemmin.

Tikkujen käyttö kysyykin aika paljon vartalon- ja pyöränhallintaa, joten en suosittele niitä käytettäväksi kovavauhtisessa ajossa ilman asiaan perehtymistä. Muutaman hissipuheen opetteleminen niiden puolustamiseksi kannattaa myös, kun niitä ei perinteisesti pyörissä käytetä. Ilmaista vauhtia ei näistä juuri saa, vaan ne tuovat mäkiin lisäpainoa ja vaativat hyvän ajoasennon. Mutkaisilla ja mäkisillä teillä tilanteet tulevat myös aika nopeasti päälle.

Rallin opeilla pysyi uralla

Virtaviivaisesta ajoasennosta tuntui olevan hyötyä lähinnä loivissa alamäissä, joissa tosin piti olla varsin tarkkana. Sateet olivat nimittäin syöneet uria hiekkaan ja savipintaiset pätkät olivat erittäin liukkaita. Semislick-renkaat 42 mm koossa olivat kuitenkin oikea valinta niiden ajoittaisesta itsepäisyydestä huolimatta, koska ne rullaavat tasapintaisella hiekkatiellä kivasti. Matkalla tosin näkyi kapeimmillaan jopa 33 mm slicksit, jotka pehmeillä hiekkateillä olivat kuulemma välillä hieman haastavat.

Kerran kävinkin pikaisesti ojassa, kun tien peitti lätäkkö ja takarengas lähti luistamaan kilpailun alkupuolella heinittyneellä metsäautotiellä. Rallia seuranneena muistin kuitenkin sen, että kun vauhtia on riittävästi, nousee auto yleensä ojan pohjalta, jos siellä ei ole mitään esteitä. Pidin molemmat kädet alaotteella, nostin painopisteeni ylös ja kevensin otettani pyörästä. Pyörä nousi takaisin uralle, kuten syntymäkuntani kasvatin Latvalan auto aikoinaan. Harmikseni kilpailun nopein ajaja Mikko Kejo joutui keskeyttämään vastaavassa kohdassa kaatumiseen. Muutama paikka oli niin liukas, että siinä olisi voinut lipsahtaa ympäri vaikka kahtakymppiä ajamalla huonolla tuurilla. Toisaalta yksin ajaminen vaati keskittymistä myös muutenkin ihan eri tavalla – itse ajoin yhden erikoiskokeen ajanottotaulun ohitse väärältä puolelta ja jouduin tehdä minuutin lisälenkin ajan rekisteröitymiseksi, mutta tätä sattuu.

Viime aikoina lähinnä maastoa ajaneena mutkikkaat soratiet tuntuivat mahtavilta, kun niitä sai ajaa yksin ja miettiä nopeita ajolinjoja. Jokaisen jyrkemmän alamäen mutkissa oli hauskaa etsiä pidon rajoja ja välillä päästellä menemään pienessä sivuluisussa. Renkailta tällaisessa ajossa haluaakin tietynlaista ennustettavuutta, jolloin pidon menettäminen hetkeksi ei välttämättä haittaa. Nopein ajolinja tuntui olevan useimmiten myös hauskoin. Massalähdössä tällaista ei yleensä uskalla tehdä, koska uralta poiketessa helposti kolisee, jos muut menevät eri suuntaan.

Itseään vastaan, mutta muiden seurassa

Erikoiskokeiden välissä siirtymät sai ajaa haluamallaan vauhdilla, kunhan ehti maaliin ennen sen sulkemista. Siirtymillä ei kuitenkaan ehtinyt tulla kylmä eikä erikoiskokeille lähtöä tarvinnut odotella lainkaan. Formaatti itsessään tarjosikin mahdollisuuksia taktiseen ajoon, kun siirtymillä oli mahdollista tankata ja levätä. Pitkä täysillä ajettava kilpailu vaatiikin malttia ja kestävyyttä. Koska erikoiskoekilometrejä oli noin 72, laskin niistä kertyvän hieman yli kaksi tuntia ajoaikaa. Tämän perusteella tehot olisivat vauhtikestävyysalueella, joten ajoin alun pari erikoiskoetta enemmänkin tunnustellen. Kun jalat eivät olleet heti aluksi tyhjät, oli ruuvia hyvä kiristää loppua kohden. Lopussa meno tuntui yllättävän hyvältä – varmaankin siksi, kun sai päättää itse ajovauhtinsa.

Ajon aikana kului noin 200 grammaa hiilihydraattia, joka tuntui meneillään olevalta epätoivoisella painonpudotusjaksolla aivan riittävältä. Keskitehot olivat erikoiskokeiden osalta normalisoituina noin pari-kolmekymmentä wattia kynnystehon alle, kun itse odotin hieman heikompaa. Mäissäkin jaksoin polkea, vaikka ne ovat minulle painavana pyöräilijänä kryptoniittia. Yllätyksekseni aikani löytyi maalissa tulosluettelon ylimpänä. Viime ajat lähinnä pitkiä matkoja ajaneena tähän voi olla tyytyväinen, kun kaikki ylärekisteri on tuntunut olevan kadoksissa. Ilmeisesti kammet eivät kangistu niin nopeasti, kun pyörässä on numerolappu kiinni.

Erikoiskokeina ajettu tapahtuma oli yllättäen varsin sosiaalinen, vaikka ajattelin sen olevan yksinäistä puurtamista. Matkaan lähdettiin numerojärjestyksessä, joten erikoiskokeiden välissä ehti ajamaan monen kanssa ja jakamaan ajatuksia. Yleensä kisat ja tapahtumat menevät niin, että ajaa joko pienessä porukassa tai putoaa siitä ja ajaa loput maaliin yksin. Salpa Stagesissa pääsi koko ajan juttelemaan muiden ajajien kanssa, mistä pidin. Sopii sosiaaliseen lajiin, jota gravel-pyöräily on. Ylipäätään formaatti tuntuu hyvältä idealta – kisata saa, mutta itseään vastaan ja muiden seurassa.

Kiitos järjestäjälle osallistumisen ja mukavan viikonlopun tarjoamisesta sekä erityiskiitos tämän jutun mahdollistaneelle kuvaaja Antti Korholalle. Ensi vuotta odotellessa – järjestäjät lupailivat tapahtumalle nimittäin jatkoa. Tämän vuoden tapahtumasta voi lukea jälkikäteen järjestäjän sivustolta täältä ja tulokset niistä kiinnostuneille löytyvät tämän linkin takaa.